Tuop' on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen,
heitti kultaisen kuvansa, hope'isen neitosensa.
Pisti varsan valjahisin, ruskean re'en etehen,
itse istuvi rekehen, kohennaikse korjahansa.
Lähteäksensä lupasi sekä mietti mennäksensä
pyytämähän Pohjolasta toista Pohjolan tytärtä.
Sai päivän ajaneheksi, tuosta toisen vierneheksi;
päivälläpä kolmannella tuli Pohjolan pihalle.
Louhi, Pohjolan emäntä, itse päätyvi pihalle.
Sai tuossa sanelemahan, kääntihe kyselemähän
oman lapsensa oloa, asuntoa armahansa
miniänä miehelässä, naisena anoppelassa.
Se on seppo Ilmarinen alla päin, pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ellös nyt, anoppiseni, ellös sie kyselkö tuota,
elämiä tyttäresi, asuntoa armahasi!
Jo sen on surma suin pi'ellyt, kova loppu loukahtanut.
Maassa on jo marjaseni, kankahassa kaunoiseni,
mustakulmani kulossa, hopeani heinikossa.
Läksin toista tyttöäsi, nuorempata neitoasi.
Annapa, anoppiseni, työnnä toinen tyttäresi
naisen entisen eloille, sijalle sisaruensa!"
Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Pahoin tein minä poloinen, pahoinpa, polon-alainen,
kun ma lapseni lupasin, työnsin sulle toisenkana
nuorena nukahtamahan, verevänä vieremähän:
annoin kuin sutosen suuhun, karhun kiljuvan kitahan.
"En nyt toista annakana, en mä työnnä tyttöäni
nokiesi nuohojaksi, karstojesi kaapijaksi.
Ennen työnnän tyttäreni, laitan lapseni vakavan
koskehen kohisevahan, palavahan pyörtehesen,
Manalan matikan suuhun, Tuonen hauin hampahisin."
Siitä seppo Ilmarinen murti suuta, väänti päätä,
murti mustoa haventa, käänti päätä käiväräistä.
Itse tunkihe tupahan, alle kattojen ajoihe.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Tulepa minulle, tyttö,
sijalle sisaruesi, naisen entisen eloille
mesileivän leipojaksi, oluen osoajaksi!"
Lauloi lapsi lattialta, sekä lauloi jotta lausui:
"Pois on, liika, linnastamme, mies outo, ovilta näiltä!
Tukon linnoa tuhosit, palan linnoa pahensit
kerran ennen käytyäsi, ovillen osattuasi.
"Neitonen, sinä sisari! Elä sulho'on ihastu,
elä sulhon suun pitohon eläkä jalkoihin jaloihin!
Sulholl' on suen ikenet, revon koukut kormanossa,
karhun kynnet kainalossa, veren juojan veitsi vyöllä,
jolla päätä piirtelevi, selkeä sirettelevi."
Neiti itse noin saneli Ilmariselle sepolle:
"En lähe minä sinulle enkä huoli huitukoille!
Tapoit naisen ennen naiun, surmasit sisarueni:
vielä tappaisit minunki, surmoaisit itseniki.
Onpa tässä neitosessa paremmanki miehen verta,
kaunihimman varren kauppa, koreamman korjan täysi,
paikoille paremmillenki, isommille istuimille,
ei sepon sysisijoille, miehen tuhmaisen tulille."
Se on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen,
murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa.
Saautti tytön samassa, käärälti käpälihinsä,
läksi tuiskuna tuvasta, riepsahti rekensä luoksi;
työnnälti tytön rekehen, koksahutti korjahansa.
Läksi kohta kulkemahan, valmistui vaeltamahan,
käsi ohjassa orosen, toinen neien nännisillä.
Neiti itki ja urisi, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sain nyt suolle karpalohon, vehkahan vesiperille;
tuonne ma kana katoan, kuolen, lintu, liian surman!
"Kuule, seppo Ilmarinen! Kun et laskene minua,
potkin korjasi paloiksi, sären reen repalehiksi,
potkin poikki polvillani, sären säärivarsillani."
Se on seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Sentähen sepon rekosen laiat rautahan rakettu,
jotta potkia pitävi, hyvän immen heiskaroia."
Neitonen kujertelevi, vyö vaski valittelevi,
sormiansa murtelevi, katkovi kätösiänsä.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Kun et laskene minua,
laulaime meren kalaksi, syvän aallon siikaseksi."
Se on seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Etpä sinä sinne pääse: minä haukina jälessä."
Neitonen kujertelevi, vyö vaski valittelevi,
sormiansa murtelevi, katkovi kätösiänsä.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Kun et laskene minua,
metsähän menetteleime, kärpäksi kiven kolohon."
Se on seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Etpä sinä sinne pääse: minä saukkona jälessä."
Neitonen kujertelevi, vyö vaski valittelevi,
sormiansa murtelevi, katkovi kätösiänsä.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Kun et laskene minua,
kiuruna kiverteleime taaksi pilven piilemähän."
Se on seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Etpä sinä sinne pääse: minä kokkona jälessä."
Kulki matkoa palasen, ajoi tietä pikkuruisen.
Jo hepo höryeleikse, luppakorva luonteleikse.
Neiti päätänsä kohotti, näki jälkiä lumessa.
Kysytteli, lausutteli: "Mi on tästä poikki juosnut?"
Sanoi seppo Ilmarinen: "Jänö on juosnut siitä poikki."
Neiti parka huokaiseikse, huokaiseikse, henkäiseikse.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi minua, kurja raukka!
Parempi minun olisi, parempi oletteleisi
jänön juoksevan jälillä, koukkupolven polkemilla,
kuin tämän kosijan reessä, viirunaaman viltin alla.
Jänön on karvat kaunihimmat, jänön suumalo somempi."
Se on seppo Ilmarinen puri huulta, väänti päätä;
ajoa kahattelevi. Ajoi matkoa palasen:
taas hepo höryeleikse, luppakorva luonteleikse.
Neiti päätänsä kohotti, näki jälkiä lumessa.
Kysytteli, lausutteli: "Mi on tästä poikki juosnut?"
Sanoi seppo Ilmarinen: "Repo on juosnut siitä poikki."
Neiti parka huokaiseikse, huokaiseikse, henkäiseikse.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi minua, kurja raukka!
Parempi minun olisi, parempi oletteleisi
revon reyhkävän re'essä, aina käyvän ahkiossa,
kuin tämän kosijan reessä, viirunaaman viltin alla.
Revon on karvat kaunihimmat, revon suumalo
somempi."
Se on seppo Ilmarinen puri huulta, väänti päätä;
ajoa kahattelevi. Ajoi matkoa palasen:
taas hepo höryeleikse, luppakorva luonteleikse.
Neiti päätänsä kohotti, näki jälkiä lumessa.
Kysytteli, lausutteli: "Mi on tästä poikki juosnut?"
Sanoi seppo Ilmarinen: "Hukka on juosnut siitä poikki."
Neiti parka huokaiseikse, huokaiseikse, henkäiseikse.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi minua, kurja raukka!
Parempi minun olisi, parempi oletteleisi
hukan hurskavan jälillä, alakärsän askelilla,
kuin tämän kosijan reessä, viirunaaman viltin alla.
Hukan on karva kaunihimpi, hukan suumalo somempi."
Se on seppo Ilmarinen puri huulta, väänti päätä.
Ajoa kahattelevi yöksi uutehen kylähän.
Matkalta väsynehenä seppo nukkuvi sike'in
toinen naista naurattavi mieheltä unekkahalta.
Siitä seppo Ilmarinen aamulla havattuansa
murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa.
Sanoi seppo Ilmarinen, itse mietti, noin nimesi:
"Joko luome laulamahan, laulan moisen morsiamen
metsähän metsän omaksi vai vetehen veen omaksi?
"En laula metsän omaksi: metsä kaikki kaihostuisi;
enkäpä ve'en omaksi: vieroaisi veen kalaset.
Ennen kaa'an kalvallani, menettelen miekallani."
Miekka mietti miehen kielen, arvasi uron pakinan.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei liene minua luotu
naisia menettämähän, kataloita kaatamahan."
Se on seppo Ilmarinen jopa loihe laulamahan,
syäntyi sanelemahan. Lauloi naisensa lokiksi
luo'olle lokottamahan, veen karille kaikkumahan,
nenät nienten niukumahan, vastatuulet vaapumahan.
Siitä seppo Ilmarinen rekehensä reutoaikse.
Ajoa kahattelevi alla päin, pahoilla mielin;
matkasi omille maille, tuli maille tuttaville.
Vaka vanha Väinämöinen tiellä vastahan tulevi.
Sai tuosta sanelemahan: "Veli, seppo Ilmarinen!
Mit' olet pahoilla mielin, kahta kallella kypärin
Pohjolasta tullessasi? Miten Pohjola elävi?"
Sanoi seppo Ilmarinen: "Mi on Pohjolan eleä!
Siell' on sampo jauhamassa, kirjokansi kallumassa:
päivän jauhoi syötäviä, päivän toisen myötäviä,
kolmannen kotipitoja.
"Jotta sanon kuin sanonki, vielä kerran kertaelen:
mi on Pohjolan eleä, kun on sampo Pohjolassa!
Siin' on kyntö, siinä kylvö, siinä kasvo kaikenlainen,
siinäpä ikuinen onni."
Sanoi vanha Väinämöinen: "Veli, seppo Ilmarinen!
Minne heitit naisen nuoren, kunne kuulun morsiamen,
kun sa tyhjänä tuletki, aina naisetta ajelet?"
Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Lauloin ma mokoman naisen meren luo'olle lokiksi.
Nyt se lokkina lojuvi, kajavana kaakahtavi,
Y kiljuvi vesikivillä, kariloilla kaljahuvi."