Vaka vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen,
kolmas lieto Lemmin poika, tuo on kaunis Kaukomieli,
läksi selvälle merelle, lake'ille lainehille
tuonne kylmähän kylähän, pimeähän Pohjolahan,
miehen syöjähän sijahan, urohon upottajahan.
Kenpä tuossa soutajaksi? Yks' on seppo Ilmarinen:
sepä tuossa soutajaksi airoillen ylimäisille;
toinen lieto Lemminkäinen airoillen alimaisille.
Vaka vanha Väinämöinen itse istuihe perähän.
Laskea karehtelevi; laski halki lainehien,
noien kuohujen kovien, lakkipäien lainehien,
vasten Pohjan valkamoita, ennen tiettyjä teloja.
Jopa tuonne tultuansa, matkan päähän päästyänsä
vetivät venosen maalle, tempasivat tervarinnan
teloille teräksisille, valkamoille vaskisille.
Tulivat tuville tuosta, pian pistihe sisälle.
Kysyi Pohjolan emäntä, tutkaeli tullehilta:
"Mipä miehillä sanoma, urohilla uusi tieto?"
Vaka vanha Väinämöinen, tuopa tuohon vastoavi:
"Sammosta sanomat miesten, kirjokannesta urosten:
saimme sampuen jaolle, kirjokannen katselulle."
Itse Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei pyyssä kahen jakoa, oravassa miehen kolmen.
Hyvä on sampuen hyrätä, kirjokannen kahnatella
Pohjolan kivimäessä, vaaran vaskisen sisässä.
Hyvä olla itseniki sammon suuren haltijana."
Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kun et antane osoa, tuota sammon toista puolta,
niin on kaiken kantanemme, vienemme venehesemme."
Louhi, Pohjolan emäntä, tuo tuosta pahoin pahastui.
Kutsui Pohjolan kokohon, nuoret miehet miekkoinensa,
urohot asehinensa pään varalle Väinämöisen.
Vaka vanha Väinämöinen kävi kanteloisehensa,
itse istui soittamahan, alkoi soittoa somasti.
Tuota kaikki kuulemahan, iloa imehtimähän,
miehet mielellä hyvällä, naiset suulla nauravalla,
urohot vesissä silmin, pojat maassa polvillansa.
Väkeä väsyttelevi, rahvahaista raukaisevi:
kaikki nukkui kuuntelijat sekä vaipui katselijat;
nukkui nuoret, nukkui vanhat Väinämöisen soitantohon.
Siitä viisas Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen,
tapasi on taskuhunsa, kulki kukkaroisehensa.
Ottavi uniset neulat, voiteli unella silmät,
ripset ristihin panevi, painoi luomet lukkosehen
väeltä väsyneheltä, urohilta uinuvilta:
pani pitkähän unehen, viikommaksi nukkumahan
koko Pohjolan perehen ja kaiken kyläisen kansan.
Meni sammon saa'antahan, kirjokannen katsontahan
Pohjolan kivimäestä, vaaran vaskisen sisästä,
yheksän lukon takoa, takasalvan kymmenennen.
Tuossa vanha Väinämöinen lauloa hyrähtelevi
vaaran vaskisen ovilla, kivilinnan liepehillä:
jopa liikkui linnan portit, järkkyi rautaiset saranat.
Itse seppo Ilmarinen, tuopa tuossa toisna miesnä.
Voilla voiti lukkoloita, saranoita rasvasilla,
jottei ukset ulvahuisi, eikä naukuisi saranat.
Lukot sormin luksutteli, salvat kuokalla kohotti:
jo lukot lusuna vieri, ovet vahvat aukieli.
Siitä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Oi sie lieto Lemmin poika, ylimäinen ystäväni!
Mene sampo ottamahan, kirjokansi kiskomahan!"
Tuopa lieto Lemminkäinen tahi kaunis Kaukomieli,
kyllä kärkäs käskemättä, kehumattaki kepeä,
meni sammon saa'antahan, kirjokannen kiskontahan.
Sanoi tuonne mennessänsä, kerskaeli käyessänsä:
"Mi lienee minussa miestä, urosta Ukon pojassa,
senpä sampo siirtyköhön, kirjokansi kääntyköhön
jalan oikean avulla, takakannan koskemalla!"
Siirrytteli Lemminkäinen, siirrytteli, käännytteli,
sylin sampoa syleili, polvin maassa puuhaeli:
eipä sampo liikukana, kirjokansi kallukana;
sen oli juuret juurruteltu yheksän sylen syvähän.
Hyvä on härkä Pohjolassa, jok' on vahva vartalolta,
ylen sitkeä sivulta, suonilta kovin sorea;
sen on syltä sarvet pitkät, puolentoista turpa paksu.
Otti härän heinikosta, auran pellon pientarelta;
sillä kynti sammon juuret, kirjokannen kiinnittimet:
saipa sampo liikkumahan, kirjokansi kallumahan.
Siitä vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen,
kolmas lieto Lemminkäinen saattelivat sammon suuren
Pohjolan kivimäestä, vaaran vaskisen sisästä.
Veivät sen venosehensa, latjasivat laivahansa.
Saivat sammon purtehensa, kirjokannen kaarillensa;
työntivät venon vesille, satalauan lainehille.
Tyrskähti veno vetehen, läksi laioin lainehesen.
Kysyi seppo Ilmarinen, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Minne sampo saatetahan, kunnepa kuletetahan
näiltä paikoilta pahoilta, poloisesta Pohjolasta?"
Vaka vanha Väinämöinen itse virkki, noin nimesi:
"Tuonne sampo saatetahan, kirjokansi kaimatahan
nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen,
siellä onnen ollaksensa, ainian asuaksensa.
On siellä vähän sijoa, toki paikkoa palanen,
syömätöintä, lyömätöintä, miekan miehen käymätöintä."
Siitä vanha Väinämöinen läksi poies Pohjolasta,
läksi mielellä hyvällä, iloten omille maille.
Itse tuossa noin saneli: "Käänny, pursi, Pohjolasta,
käännäite kohen kotia, perin maille vierahille!
"Tuuittele, tuuli, purtta, soutele, vesi, venettä,
anna airoillen apua, huoparille huoitusta
noilla väljillä vesillä, ulapoilla auke'illa!
"Oisiko airot pikkaraiset, soutajat vähäväkiset,
pienoiset peränpitäjät, lapset laivan hallitsijat,
anna, Ahto, airojasi, venettäsi, veen isäntä,
airot uuet ja paremmat, mela toinen ja lujempi,
itse airoillen asetu, sovitaite soutamahan!
Anna juosta puisen purren, rautahangan hakkaella
halki kuohujen kovien, lakkipäien lainehien!"
Siitä vanha Väinämöinen laskea karehtelevi.
Itse seppo Ilmarinen, toinen lieto Lemminkäinen,
nepä tuossa soutelevat, soutelevat, joutelevat
selviä selän vesiä, lake'ita lainehia.
Sanoi lieto Lemminkäinen: "Olipa ennen aikoinani,
oli vettä soutajalla sekä virttä laulajalla.
Vaan ei nyt, nykyisin aioin tuota kuulla kulloinkana
venehessä vierentätä, lainehilla laulantata."
Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei vesillä vieremistä, lainehilla laulamista!
Laulu laiskana pitävi, virret sou'un viivyttävi.
Päivä kultainen kuluisi, yöhyt kesken yllättäisi
näillä väljillä vesillä, lake'illa lainehilla."
Se on lieto Lemminkäinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Aika kuitenki kuluvi, päivä kaunis karkelevi,
yö tulla tuhuttelevi, hämärä häkyttelevi,
jos et laula polvenasi, hyrehi sinä ikänä."
Laski vanha Väinämöinen selkeä meren sinisen,
laski päivän, laski toisen. Päivänäpä kolmantena
tuo on lieto Lemminkäinen kerran toisen kertaeli:
"Miks' et laula, Väinämöinen, hyrehi, hyväntöläinen,
hyvän sammon saatuasi, tien oikein osattuasi?"
Vaka vanha Väinämöinen, hänpä varman vastoavi:
"Varahainen laulannaksi, aikainen ilonpioksi.
Äsken laulanta sopisi, ilon teentä kelpoaisi,
kun omat ovet näkyisi, omat ukset ulvahtaisi."
Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oisinko itse perässä,
lauleleisin voiessani, kukkuisin kyetessäni;
ehk' ei toiste voiakana, ei kyllin kyetäkänä.
Kun et lauloa luvanne, itse laululle rupean."
Siinä lieto Lemminkäinen, tuo on kaunis Kaukomieli,
suutansa sovittelevi, säveltänsä säätelevi.
Sai itse hyräilemähän, loihe, kurja, kukkumahan
äreällä äänellänsä, käreällä kulkullansa.
Lauloi lieto Lemminkäinen, karjahteli Kaukomieli;
suu liikkui, järisi parta, leukapielet lonkaeli.
Laulu kuului loitommalle, vierähys vesien poikki,
kuului kuutehen kylähän, seitsemän selän ylitse.
Kurki istui kannon päässä, märän mättähän nenässä,
sormiluitansa lukevi, jalkojansa nostelevi.
Sepä säikähti kovasti Lemminkäisen laulantata.
Päästi kurki kumman kulkun, säikähti pahan sävelen;
heti loihe lentämähän, lenti poikki Pohjolahan.
Sitte tuonne tultuansa, Pohjan suolle saatuansa
vielä parkaisi pahasti, äkeästi ärjähteli:
sillä Pohjolan herätti, pahan vallan valveutti.
Nousi Pohjolan emäntä unen pitkän maattuansa.
Kävi karjakartanohon, juoksi riistariihen luoksi;
katselevi karjoansa, elojansa arvelevi:
ei ollut karjoa kaonnut, riistettynä riistojansa.
Jo kävi kivimäelle, vaaran vaskisen ovelle.
Sanoi tuonne tultuansa: "Voi, poloinen, päiviäni!
Jop' on täällä vieras käynyt, kaikki lukot lonkaellut,
liikutellut linnan portit, särkenyt saranarauat!
Oisko täältä sampo saatu, otettu omin lupinsa?"
Jo oli sieltä sampo saatu, anastettu kirjokansi
Pohjolan kivimäestä, vaaran vaskisen sisästä,
yheksän lukon takoa, takasalvan kymmenennen.
Louhi, Pohjolan emäntä, tuo tuosta pahoin pahastui,
katsoi valtansa vajuvan, alenevan arvionsa.
Uutarta rukoelevi: "Ututyttö, terhenneiti!
Seulo seulalla utua, terhenistä tepsuttele,
laske talma taivahalta, auer ilmasta alenna
selvälle meren selälle, ulapalle aukealle,
jottei päästä Väinämöisen, osata uvantolaisen!
"Kun ei tuosta kyllin tulle, Iku-Turso, Äijön poika,
nosta päätäsi merestä, lakkoasi lainehesta!
Kaataos Kalevan miehet, upota uvantolaiset,
hävitä häjyt urohot alle aaltojen syvien!
Saata sampo Pohjolahan venehestä vierimättä!
"Kun ei tuosta kyllin tulle, oi Ukko, ylijumala,
ilman kultainen kuningas, hope'inen hallitsija,
rakenna rajuinen ilma, nosta suuri säien voima!
Luo tuuli, lähetä aalto aivan vastahan venettä,
jottei päästä Väinämöisen, kulkea uvantolaisen!"
Ututyttö, neiti terhen, u'un huokuvi merelle,
sumun ilmahan sukesi; piti vanhan Väinämöisen
kokonaista kolme yötä sisässä meren sinisen
pääsemättänsä perille, kulkematta kunnekana.
Yön kolmen levättyänsä sisässä meren sinisen
virkki vanha Väinämöinen, itse lausui, noin nimesi:
"Ei ole mies pahempikana, uros untelompikana
u'ulla upottaminen, terhenellä voittaminen."
Veti vettä kalvallansa, merta miekalla sivalti.
Sima siukui kalvan tiestä, mesi miekan roiskehesta:
nousi talma taivahalle, utu ilmoillen yleni.
Selvisi meri sumusta, meren aalto auteresta;
meri suureksi sukeutui, maailma isoksi täytyi.
Oli aikoa vähäinen, pirahteli pikkarainen.
Jo kuului kova kohina viereltä veno punaisen;
nousi kuohu korkeaksi vasten purtta Väinämöisen.
Siinä seppo Ilmarinen toki säikähti kovasti:
veret vieri kasvoiltansa, puna poskilta putosi.
Veti viltin päänsä päälle, yli korvien kohenti,
peitti kasvot kaunihisti, silmänsä sitäi paremmin.
Itse vanha Väinämöinen katsoi vierellä vesiä,
loi silmät sivulle purren. Näki kummoa vähäisen:
Iku-Turso, Äijön poika, vieressä veno punaisen
nosti päätänsä merestä, lakkoansa lainehesta.
Vaka vanha Väinämöinen saipa korvat kourihinsa.
Korvista kohottelevi, kysytteli, lausutteli,
sanan virkkoi, noin nimesi: "Iku-Turso, Äijön poika!
Miksi sie merestä nousit, kuksi aallosta ylenit
etehen imehnisille, saanikka Kalevan poian?"
Iku-Turso, Äijön poika, eikä tuo ihastu tuosta
eikä tuo kovin pelästy eikä varsin vastaele.
Vaka vanha Väinämöinen tarkoin toiste tutkaeli,
kolmasti kovin kysyvi: "Iku-Turso, Äijön poika!
Miksi sie merestä nousit, kuksi aallosta ylenit?"
Iku-Turso, Äijön poika, jo kerralla kolmannella
sanan vastaten sanovi: "Siksi mie merestä nousin,
siksi aallosta ylenin: oli mielessä minulla
surmata suku Kalevan, saa'a sampo Pohjolahan.
Kun nyt lasket lainehisin, heität vielä herjan hengen,
enpä toiste tullekana etehen imehnisille."
Silloin vanha Väinämöinen heitti herjan lainehisin.
Itse tuon sanoiksi virkki: "Iku-Turso, Äijön poika!
Ellös sie merestä nousko, ellös aallosta yletkö
etehen imehnisille tämän päivyen perästä!"
Senpä päivyen perästä ei Turso merestä nouse
etehen imehnisille, kuni kuuta, aurinkoa,
kuni päiveä hyveä, ilmoa ihailtavata.
Siitä vanha Väinämöinen laski eelle laivoansa.
Oli aikoa vähäinen, pirahteli pikkarainen.
Jo Ukko, ylijumala, itse ilmojen isäntä,
virkki tuulet tuulemahan, säät rajut rajuamahan.
Nousi tuulet tuulemahan, säät rajut rajuamahan.
Kovin läikkyi länsituuli, luoetuuli tuikutteli;
enemmän etelä tuuli, itä inkui ilkeästi;
kauheasti kaakko karjui, pohjonen kovin porasi.
Tuuli puut lehettömäksi, havupuut havuttomaksi,
kanervat kukattomaksi, heinät helpehettömäksi.
Nosti mustia muria päälle selvien vesien.
Kovin silloin tuulet tuuli, aallot hakkasi alusta.
Veivät harpun hauinluisen, kantelon kalaneväisen
väen Vellamon hyväksi, Ahtolan iki-iloksi.
Ahto aalloilta havainnut, Ahon lapset lainehilta;
ottivat sorean soiton, kotihinsa korjasivat.
Siinä vanhan Väinämöisen ve'et silmihin vetihe.
Itse tuon sanoiksi virkki: "Sinne sattui saalahani,
meni mielisoittimeni, katosi iki-iloni!
En tuota enämpi saane sinä ilmoisna ikänä
hauin hampahan iloa, kalanluista luikutusta."
Itse seppo Ilmarinen, tuopa tuiki tuskautui.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi, poloinen, päiviäni,
kun läksin selille näille, ulapoille auke'ille,
polin puulle pyörivälle, varvalle vapisevalle!
Jo on tukka tuulta nähnyt, hivus säätä hirveätä,
parta päiviä pahoja, nähnyt näilläki vesillä;
harvoin on havaita tainnut tuulta ennen tuon näöistä,
noita kuohuja kovia, lakkipäitä lainehia.
Jo nyt on tuuli turvanani, meren aalto armonani!"
Vaka vanha Väinämöinen, tuopa tuossa arvelevi:
"Ei venossa vieremistä, purressa parahtamista!
Itku ei hä'ästä päästä, parku päivistä pahoista."
Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Vesi, kiellä poikoasi, laine, lastasi epeä,
Ahto, aaltoja aseta, Vellamo, veen väkeä,
ettei parsku parraspuille, pääse päälle kaarieni!
"Nouse, tuuli, taivahalle, ylös pilvihin ajaite,
sukuhusi, syntyhysi, heimohon, perehesesi!
Elä kaa'a puista purtta, vierrä hongaista venettä!
Ennen kaa'a puut palolla, kuuset kummuilla kumoa!"
Se on lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli,
sanan virkkoi, noin nimesi: "Tule, kokko turjalainen!
Tuopa kolme sulkoasi, kokko, kolme, kaarne, kaksi
varaksi vähän venehen, pahan purren parraspuuksi!"
Itse laitoa lisäsi, varppehia valmisteli;
liitti tuohon liikalaiat, koko sylen korkeuiset,
aallon käymättä ylitse, partahille parskumatta.
Jo oli kyllin laitoaki, venehessä varppehia
tuulen tuiman tuikutella, aallon ankaran lykätä,
kuohuja kulettaessa, mäkipäitä mentäessä.